Sisällysluettelo

Vibraton lajit ja osa-alueet

Vibraton lajit

Vibraton osa-alueet


Vibraton lajit

Jousisoittimilla esiintyvä vibrato voidaan jakaa kolmeen eri lajiin:

  Sävelkorkeusvibrato

 Voimakkuusvibrato

 Värivibrato

 

a) Sävelkorkeusvibrato

Sävelkorkeusvibrato eli sävelkorkeuden huojuminen on vibratolajeista selkeimmin erottuva ja yleisin. Usein jopa vibratosta puhuttaessa tarkoitetaan ainoastaan tätä vibratolajia, jonka osa-alueiksi muut ymmärretään. Jousisoittimilla sävelkorkeusvibrato syntyy, kun kieltä painetaan otelautaa vasten ja sormea tai koko kättä huojutetaan yleensä kielen suuntaisesti, jolloin sävelkorkeus heiluu painetun äänen ylä- ja alapuolelle.

Seashoren tutkimuksen mukaan jousisoittajilla sävelkorkeuden vaihtelu vibratossa on soitettavan äänen säveltasosta tai tulkittavasta tunnetilasta riippumatta keskimäärin neljäsosasävelaskelen luokkaa, vaihdellen kuitenkin hieman soittajakohtaisesti. Tästä voidaan johtaa syy siihen, miksi vibrato yleensä soitetaan matalilla äänillä teknisessä mielessä laajempana kuin korkeilla: onhan sävelaskelten etäisyys toisistaan suurempi ala-asemissa. Toisin sanoen ala-asemissa samanlaisella liikkeellä kuin yläasemissa aiheutetaan pienempi frekvenssin muutos suhteessa vibraton keskiarvosäveleen ('mean pitch'). Tämä voidaan perustella (Gerhard Mantelin mukaan) myös soivan kielen pituuden avulla. Teoriassa tiettyä ääntä puhtaan kvartin korkeammalla äänellä käytettävä kielen pituus on 3/4 alkuperäisestä. Jos vibraton laajuus on 5 mm., 50 cm pitkän soivan kielen pituus muuttuu vibratoa tehtäessä yhden sadasosan. Jos taas alkuperäinen soiva kieli on 25 cm pitkä, muuttuu kielen pituus vibratossa 1/50. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi samalla kielellä oktaavia korkeammalla äänellä soitetun vibraton laajuus tulisi olla puolet alemman oktaavin vibraton laajuudesta, mikäli halutaan tehdä sävelkorkeuden muutokseltaan samanlaajuinen vibrato.

Mainittakoon, että laulajilla sävelkorkeuden muutos vibratossa (Seashoren mukaan) on keskimäärin puolen sävelaskeleen luokkaa (0,48). Erot ovat kuitenkin suuria: laulajilla vaihteluväli on kolmasosasävelaskeleesta aina kokosävelaskeleeseen asti. Sävelkorkeusivibraton laajuus ei Seashoren tutkimuksen mukaan laulajilla muutu tulkittavan tunnetilan mukaan, eikä ole selkeästi sidoksissa laulajan sukupuoleen, äänialaan tai laulettavan äänen sävelkorkeuteen ja voimakkuuteen..

Sävelkorkeusvibraton keskimääräiseksi nopeudeksi viulisteilla (ja Seashoren mukaan myös altisteilla ja sellisteillä) ilmoittaa Robert W. Lundin kirjassaan An Objective Psychology of Music 6,3 (vibratoliikettä)/s. Seashore laskee keskimääräiseksi nopeudeksi 7/s ja toteaa, että vibraton nopeus voi jousisoittajilla vaihdella 5 -10/s. Hänen mukaansa jokaisella taiteilijalla on tälle tyypillinen ja ominainen vibraton nopeus, joka muuttuu käytännössä verrattain vähän tulkittavan tunnetilan mukaan. Näiden keskiarvojen ja päätelmien voidaan tulkita pätevän myös kontrabassoon.

b) Voimakkuusvibrato

Tämä äänen voimakkuutta huojuttava vibratotyyppi on harvinaisempi, säännöttömämpi ja vaikeammin huomioitava kuin sävelkorkeusvibrato. Robert W. Lundin toteaa kirjassaan An Objective Psychology of Music, että viulisteilla, kuten laulajillakin, voimakkuusvibrato on mukana soitossa noin 75 % ajasta. Voimakkuus-vibraton keskimääräinen pulssi on n. 6,3 /s ja voimakkuuden vaihtelu n. 4,4 dB. Hän toteaa myös, että suhteellisesti voimakkuusvibrato on tärkeämpi viulisteille kuin laulajille. Voimakkuusvibrato esiintyy eräänlaisena osaaottavana värähtelynä, joka voidaan jousisoittimissa tuottaa painamalla kieltä, jota ei soiteta, sopivan äänen kohdalta: esim. soitettavan äänen oktaavin tai kvintin kohdalta. Tämä vibratotyyppi saattaa syntyä myös intervallien resonanssin seurauksena, soittotilan a

c) Värivibrato

Värivibrato on äänen harmonisessa rakenteessa tapahtuvaa jaksollista värähtelyä. Perusäänessä tapahtuva taajuuden muutos aiheuttaa yhdensuuntaisen muutoksen myös äänen yläsävelsarjassa. Värivibrato syntyy eri yläsävelten resonanssi- ja voimakkuusuhteiden muuttuessa käytettävän soittimen resonanssiominaisuuksien mukaan, kun perussävelen taajuus huojuu keskiarvosävelen ympärillä. Vaikka käytännössä värivibraton vaikutus ääneen on melko pieni, voi harjaantunut korva Seashoren mukaan kuitenkin kuulla värivibraton selkeästi.

 

Sivun alkuun Sisällysluettelo

 

Vibraton osa-alueet

Vibrato, jolla jatkossa tarkoitetaan erikseen mainittavia poikkeuksia lukuunottamatta jousisoittimissa tärkeintä ja yleisintä vibratolajia eli sävel-korkeusvibratoa, jaetaan osa-alueisiin, joita ovat:

 Laajuus

 Nopeus

 Suunta

 

a) Laajuus

Yleistä

Vibraton laajuudella tarkoitetaan sävelkorkeuden muutosta äänessä, johon tehdään vibratoa. Fysikaalisesti tämä on siis äänen taajuuden muutos vibraton ääriasennosta toiseen laskettuna. Voimakkuusvibratoa käsiteltäessä laajuus tarkoittaa äänen voimakkuuden muutosta.

Yleisesti hyväksyttynä periaatteena voidaan pitää vibraton symmetrisyyyttä, eli hyvä vibrato ulottuu saman verran vibroitavan perusäänen kummallekin puolelle. Tällöin kuullaan taajuuden muutos keskiarvosävelenä, jonka taajuus on sama kuin sävelen, johon vibrato on tarkoitettu. Jos vibratoa tehdään vakionopeudella, se voidaan esittää harmonisen värähtelyn avulla seuraavasti:

 

 

missä A (amplitudi) on värähtelyn poikkeama perustilasta ja t aika.

 

 

 

Kun vibrato äänellä alkaa perustilasta x(0), äänen taajuus tai käytännössä käden liike etenee vibraton toiseen ääriasentoon A(1), palaa perustasoon ja etenee edelleen toiseen ääriasentoon A(1)'. Kun taajuus toisen kerran palaa perustilaan x on tapahtunut yksi vibratoliike tai yksi harmoninen värähdys, jota voidaan pitää vibraton fysikaalisena perustana; tosin käytännössä vibrato hyvin harvoin esiintyy näin teoreettisessa ja ehdottoman symmetrisessä muodossa (Christopher Bunting: Essay on the Craft of 'Cello-Playing, Volume 2).

Seashore toteaa, että erittäin harjaantunut kuulija voi erottaa vibratosta neljä eri sävelkorkeutta: muuttuvan sävelkorkeuden, keskiarvosävelen sekä vibraton laajuuden ylä- ja alarajat. Jos sävelkorkeuden huojuminen, tai ts. laajuuden ääripäiden erottuminen on kuitenkin määräävässä asemassa vibratoa kuunneltaessa, voi olla kysymys huonosti toteutetusta vibratosta: se saattaa olla liian hidas tai laaja, tai jousisoittimien kyseessä ollessa kieltä ei paineta riittävästi otelautaa vasten.

 

Vibraton laajuus ja kontrabasso

Kontrabassonsoitossa vibraton laajuuden muuntelukyky ja hallinta on erityisen tärkeää soittimen koon ja äänialan takia. Hyvä käytännön periaate on, että jos vibratoa käytetään, sen pitää olla kuuluva myös yleisön kannalta. Tämä tarkoittaa, että alaäänissä vibraton tulee olla todella laaja, jotta kuulija kuulee selkeän vibraton eikä ainoastaan vähäistä sointivärin muutosta. Vastaavasti kontrabasson ylärekisterissa riittää pienempikin vibratoliike. Perusteluna tälle voidaan pitää sävelkorkeusvibraton yhteydessä esitettyä selitystä vibraton, taajuusvaihtelun ja soivan kielen pituuden suhteista, mutta myös mahdollinen selitys on, että ihmiskorvan erottelukyky siirryttäessä kontrabasson alaäänistä ylöspäin paranee ja sävelten väliset taajuuserot kasvavat (Carl E. Seashore: Psychology of Music). Orkesterisoitossa vibraton laajuudessa tulee kuitenkin soveltaa myöhemmin esitettäviä periaatteita.

Mikä sitten on oikea vibraton laajuus kontrabassonsoitossa? Tähän kysymykseen ei todellakaan ole yksiselitteistä vastausta. Vibraton laajuus tulee aina sovittaa tilanteeseen, johon vaikuttavat esim. esitettävä musiikki, esittäjän persoonallinen tekniikka, tyyli ja äänenmuodostus, soitettavan musiikin tyyli, käytettävän soittimen äänenväri, soittotila, kokoonpano, jossa esiinnytään, soittajan intuitio jne. David Blum esittääkin kirjassaan Casals and The Art of Intepretation sellisti Pablo Casalsin ajatuksen, missä tämä korostaa vibraton asemaa osana kulloistakin esteettistä materiaalia, mikä ei ole tietty sävel yksittäisenä ilmiönä, vaan taideteoksen sisällä tapahtuvan jatkuvan muutosprosessin peilaajana.

Sivun alkuun Sisällysluettelo

 

 

b) Nopeus

Teoriaa

Fritz Winckelin kirjassa Music, Sound and Sensation hän esittää tuloksen kokeesta, jossa äänigeneraattorilla tuotettiin ääni, johon lisättiin jaksollinen frekvenssin muutos. Kun vibraton nopeus, tai oikeammin taajuus, oli 1-5 /s, ääni havaittiin äänen taajuuden jaksolliseksi muuttumiseksi. Kun äänen vibraton nopeutta lisättiin kuuteen /s, kuultiin alkuperäisen äänen sävelkorkeus, jossa havaittiin vibraton nopeutta vastaavia voimakkuuden muutoksia. Edelleen vibraton nopeutta kasvatettaessa n. 12/s yhden äänen sijasta kuultiin joukko ääniä. Tällöin vibrato oli nopeutuessaan tarpeeksi muuttunut ilmiöksi, jota kutsutaan tremoloksi.

Tämän tutkimuksen tuloksia tukee Seashoren tutkimus, jossa 29 esiintyvän laulajan vibratojen nopeuksien keskiarvoksi saatiin 6,6 /s. Myös Lundin Objective Psychology of Music:ssa toteaa viulistien keskimääräiseksi vibraton nopeudeksi n. 6,3 /s . Näiden tietojen pohjalta voidaan siis ajatella, että vibraton taajuudella on fysikaalisiin ja psykologisiin tosiasioihin perustuva teoreettinen "ihannefrekvenssi", joka on n. 6,5 vibratoliikettä sekunnissa.

 

Vibraton nopeus ja käytäntö

Käytännössä ihmisen tuottama vibrato ei kuitenkaan vastaa koneen jaksollista värähtelyä. Vibraton nopeus onkin jälleen soittajakohtainen ja tulkinnallinen kysymys. Vibraton nopeudella soittaja voi säädellä äänen intensiteettiä ja yhdistää tai erottaa ääniä. Sitä voidaan myös käyttää kokonaisen fraasin kaaren luomiseen. Esim. nopeuttamalla vibratoa kohti seuraavaa ääntä ja jatkamalla vibratoa uudessa äänessä, muusikko voi ilmaista näiden äänten yhteenkuuluvuutta fraasin sisällä.

Kun vibraton nopeutta säädellään, voidaan helposti esittää ainakin seuraavat mahdollisuudet, jotka soittajan tulisi hallita:

 nopeutuva vibrato

 hidastuva vibrato

 hidas vibrato

 soittajan oman, luontaisen nopeuden vibrato

 nopea vibrato

Kun näitä mahdollisuuksia yhdistetään keskenään ja soittoon ilman vibratoa (non vibrato), sekä lisätään muuttujaksi myös vibraton laajuus, saadaan jo huomattava määrä keinoja käsitellä ääniä, fraaseja ja melodioita.

Mahdollisuuksien määrästä voi saada käsityksen seuraavan taulukon avulla:

 

 

Kun vibraton erilaiset laajuudet yhdistetään erilaisiin nopeuksiin ja käytetään alussa, lopussa, molemmissa tai ei ollenkaan 'non vibratoa', tulee mahdollisten yhdistelmien määräksi 100. Kun vielä tarkennetaan laajuuden ja nopeuden vaihtelut monivivahteisemmiksi, voidaan muuntelumahdollisuuksien todeta olevan periaatteessa lähes rajattomat.

Yleensä vibratoa voi nopeuttaa kaventamalla yksinkertaisesti sen laajuutta. Näin käden liike vähenee ja sitä enemmän vibratovärähdyksiä se voi tehdä tietyssä ajassa. Opetustyössä oppilaalle esitetty ajatus liikeradan kaventamisesta vibraton nopeuttamis-prosessin sijasta onkin usein myös vähemmän hämmennystä aiheuttava ilmaisu asialle. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka suurempi vibraton nopeus onkin helpompaa saavuttaa kapeammalla liikkeellä, täytyy myös tarvittaessa pystyä tekemään vibratoa sekä laajasti ja nopeasti että hitaasti ja kapeasti.

Kontrabassonsoitossa käytetään yleensä korkeammissa äänissä nopeampaa vibratoa kuin alaäänissä, kuten myös toteaa kontrabasisti Barry Green Samuel & Ada Applebaumin The Way They Play -kirjasarjan haastattelussa. Perusperiaatteena tämä onkin oikein, mutta jälleen lopullinen ratkaisu jää taiteilijan tulkinnallisen näkemyksen varaan. Kun perusperiaatteet vibraton käytöstä ja muuntelusta on omaksuttu, on tärkeää kokeilla yllättäviä ja omaperäisiä ratkaisuja! Tämä aluksi ehkä hieman teoreettinen työskentelytapa johtaa siihen, että lopulta vibrato kaikkine puolineen todella hallitaan, ja kontrolli alkaa toimia tiedostamatta ja spontaanisti. 

 

Sivun alkuun Sisällysluettelo

 

 

c) Suunta

Vibraton suunnalla tarkoitetaan vibratoliikkeen suuntaa kieleen nähden. Muut suuntaan liittyvät ominaisuudet ovat vibraton aloitussuunta ja jatkuvuus.

Vibraton suunta kontrabassonsoitossa

 

Peukaloasemien alapuolella vibratoliikkeen suunta on kielen suuntainen.
Kuvissa O = olkapää, K = kyynärpää

 

 

 

 

 

Peukaloasemissa soittoteknisistä syistä johtuen suunta kääntyy
otelaudan ylä-puolelta katsottuna n. 30 astetta vastapäivään.

 

 

.

 

Vibraton suunta aloitussävelestä

Yleensä hyvän vibraton katsotaan olevan symmetrinen ulottuen tasaisesti vibratosävelen molemmille puolille. Ivan Galamian esittää kuitenkin viulukoulussaan tästä poikkeavan näkemyksen. Hän esittää, että vibraton tulisi aina huojua soivan sävelen alapuolelle, koska hänen mukaansa korva havaitsee helpoiten korkeimman säveltason, ja vibrato, joka huojuu yhtä paljon säveltason ylä- kuin alapuolellekin, saa yleisintonaation kuulostamaan liian korkealta. Vibrato tulisi Galamianin mukaan aloittaa halutusta säveltasosta alaspäin, ja liikkeen tulisi jatkua ainoastaan alaspäisenä vibratoliikkeenä.

Tämä sinänsä mielenkiintoinen näkemys on kuitenkin ristiriidassa esim. J. Sundbergin tutkimuksen Synthesis in singing kanssa. Tutkimuksessaan, jonka koehenkilöinä oli musiikkialan koulutuksen saaneita Ihmisiä, hän huomasi, että vibratosäveleksi havaitaan vibraton ääripäiden frekvenssien keskiarvoa vastaava sävelkorkeus. Hän esittää, että tällöin ihmiskorva "laskee" vibraton keskiarvosävelen. Myös Carl E. Seashore esittää termin 'mean pitch' eli keskiarvosävel vibraton kuultavaksi sävelkorkeudeksi.

Kontrabassonsoitossa vibraton aloittamista sävelkorkeuden mukaan ylöspäin tukee ajatus painovoiman hyväksikäytöstä vibratoliikkeessä, kun otetaan huomioon kontrabasson enemmän tai vähemmän pysty asento soitettaessa.

Toinen, asemanvaihtoihin perustuva ajatus, on aloittaa vibrato samaan suuntaan, kuin sitä edeltävä asemanvaihto tapahtuu. Näin voidaan periaatteessa käyttää hyväksi asemanvaihdossa suoritettavaa liikettä ja vibratoliike ikäänkuin jatkaa tätä liikettä.

Kolmanneksi voidaan ajatella vibratoliikkeen jatkuvan siitä, mihin se edellisessä äänessä jäi. Jos sormituksessa siirrytään kohti yläsatulaa, vibrato aloitetaan sävelkorkeuden mukaan alaspäin, ja mikäli sormituksessa siirrytään kohti tallaa, vibrato aloitetaan ylöspäin. Tämä tapa toimii varsinkin, kun toisiaan seuraavat äänet soitetaan samassa asemassa. Tämän ajattelutavan avulla saadaan aikaan vibrato, jossa selkeästi havaitaan vibraton jatkuvuus eli vibraton jatkuminen saumattomasti siirryttäessä äänestä toiselle.

Vibraton aloitussuunta on jälleen yksi vibraton tulkinnanvaraisista ominaisuuksista. Siksi esiintyvälle taiteilijalle tai opettajalle on oleellista tuntea eri mahdollisuudet ja etsiä sitten omat ratkaisunsa musiikillisten, teknisten ja intuitiivisten perustelujen avulla ja tarvittaessa välittää ne edelleen oppilaalle.

© Sampo Lassila 2000

Sivun alkuun Sisällysluettelo