Sibelius-Akatemia

Kirjallinen työ

Työn nimi: Vibrato kontrabassonsoitossa

Laatijan nimi: Sampo Lassila

Koulutusohjelma: Esittävän säveltaiteen koulutusohjelma

Sivumäärä: 39 Lukukausi: Kevät-97


 

Tiivistelmä

Tässä kirjallisessa työssä perehdytään vibraton luonteeseen ja teoriaan musiikissa, tekniikkaan ja opettamiseen kontrabassonsoitossa sekä luodaan yleissilmäys vibraton tyyliin kontrabassonsoiton kannalta tärkeimpien aikakausien musiikin tulkinnassa.

Työn päämääränä on selkiyttää ja koota hajanaista, kokemusperäistä ja terminologialtaan vaihtelevaa tietoa vibratosta yhtenäiseksi ja loogisesti eteneväksi esitykseksi. Vibraton henkilökohtaisesta luonteesta johtuen sitä tarkastellaan eri näkökulmista ja pyritään löytämään perusteluja kokemuksiin pohjautuville tiedoille sekä säilyttämään yhteys esittävän säveltaiteen käytäntöön.

© Sampo Lassila 2000


Sisällys

 

Johdanto

Vibraton määrittely

Vibraton luonne musiikissa

Vibraton esiintyminen

Vibrato jousisoittimissa yleisesti

Vibrato muissa soittimissa ja laulussa

Vibrato kuulijan kannalta

Vibraton lajit

Vibraton osa-alueet

Vibraton tekniikkaa

Vibratotekniikan lajit kontrabassonsoitossa

Vibraton tekniikka kontrabassonsoitossa

Vibraton erikoistapauksia

Ryhmäsoitto ja vibrato

 

Vibraton opettaminen

Vibraton opettaminen kontrabassonsoitossa

Lucas Drewn menetelmä vibraton opettamiseksi

David Walter ja vibraton opettaminen

Sampo Lassila: Vibraton "rakentaminen"

Tyylikaudet ja vibrato

Barokki ja värittävä vibrato

Wieniläisklassismi ja luonnollinen vibrato

Romantiikka ja "laulava" vibrato

Nykymusiikki ja alati kehittyvä vibrato

Lähdeluettelo

 


 

Vibrato kontrabassonsoitossa

 

Johdanto

Vibrato on jousisoittajalle vahvimpia soittajan persoonallisuutta ilmaisevia soittotekniikan osa-alueita. Vibraton avulla muusikko voi tuoda esiin omaa persoonallista tulkintaansa: välittää intensiteetin kasvua ja vähenemistä, sointivärin muutoksia, intonaation sävyjä, rytmituntumaa, äänten yhteenkuulumista tai eroamista sekä ilmentää melodian kaarrosta.

Kontrabassonsoitossa monet vibraton erityispiirteet ja vaikeudet korostuvat soittimen suuren koon ja soittajan liikkeiden laajuuden takia. Opettajalla onkin suuri vastuu opettaa vibrato oikeassa vaiheessa ja järkevällä menetelmällä, jotta opiskelija ajoissa omaksuu terveen perustan monipuoliselle vibraton käytölle. Tältä perustalta opiskelijan on myöhemmin helppo rakentaa vibratonkäyttö osaksi omaa, persoonallista soittotyyliään.

Yllättävää onkin vibratosta saatavilla olevan tiedon ja termistön hajanaisuus sekä opetusmenetelmien puuttuminen kontrabassokouluista ja kontrabassonsoittoa käsittelevästä kirjallisuudesta. On kuitenkin selviö, että monipuolinen, osittain teoreettinenkin tieto vibratosta auttaa ratkaisemaan opetustyössä kohdattavia vaikeuksia.

Esiintyvälle taiteilijalle selkeä tieto vibraton luonteesta musiikissa ja vibraton erilaisista toteuttamistavoista antaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia kehittää ja laajentaa omaa ilmaisuaan.

Vibraton tutkiminen on sen persoonakohtaisesta luonteesta johtuen haaste koota monista henkilökohtaisista totuuksista yleispätevä esitys, jossa eri näkökulmat saavat tasavertaisen painoarvon. Tässä kirjallisessa työssä pyrin soveltamaan koottuja tietoja käytännönläheisesti ja tarjoamaan tuoreen, kattavan näkemyksen vibraton teoriaan, erityispiirteisiin, käyttöön, tekniikkaan ja opettamiseen kontrabassonsoitossa.  

 

 


 

Vibraton määrittely

Sana 'vibrato' tulee italiankielen sanasta vibrare, joka merkitsee värisevään liikkeeseen saattamista. Suomen kielessä vastineita sanalle voivat olla 'huojunta', 'aaltoilu' tai Lepo Laurilan Musiikkisanakirjan mukaan vibreerauksesta johdettu 'värähyttely'.

The New Grove Dictionary of Music and Musicians määrittelee vibraton seuraavasti: "A slight and more or less rapid fluctuation of pitch for expressive purposes; the term is sometimes applied to fluctuation of intensity." (suom. Vähäinen, nopeudeltaan vaihteleva sävelkorkeuden muutos, joka tapahtuu ilmaisun takia; termi liitetään toisinaan myös äänen voimakkuuden vaihteluun.)

Laajemmin termin määrittelee Carl E. Seashore kirjassaan Psychology of Music: "Vibrato musiikissa on äänen korkeuden, voimakkuuden tai sointivärin jaksollista värähtelyä siten, että nämä voivat esiintyä erikseen tai samanaikaisesti eri yhdistelminä." Tässä määritelmässä onkin tärkeää vibraton eri lajien huomiointi sekä vibraton fysikaalisen luonteen yhdistäminen jaksolliseen värähtelyyn.

Määrittelyä voidaan tarkentaa toteamalla, että vibratossa sävelkorkeuden, tai teoreettisessa mielessä frekvenssin, muutokset koetaan nimenomaan yhden ja saman sävelen värin muutoksena: lämpenemisenä, laajenemisena tai pehmenemisenä.

Taiteellisessa mielessä vibrato voidaan yleisesti määrittää äänen värittämis-keinoksi, jonka avulla taiteilija voi laajentaa ja tarkentaa omaa henkilökohtaista ilmaisuaan ja tulkintaansa.

 


 

Vibraton luonne musiikissa

Vibraton esiintyminen

Vibrato on luonnollinen osa ihmisen ympärillä olevaa äänimaailmaa. Sitä esiintyy yleismaailmallisesti eri musiikkikulttuureissa ja alkuperäiskansojen musiikissa. Luonnossa ympärillämme esiintyy äänten jaksollista värähtelyä, joka väljästi tulkiten voidaan luokitella vibratoksi, puhumattakaan mekaanisista laitteista. Vibratoa esiintyy puheessa, naurussa, itkussa ja lapsi saattaa käyttää vibratoa heti opittuaan laulamaan (Carl E. Seashore: Psychology of Music). Näinollen on todennäköistä, että vibrato on ollut osa jo kaikkein alkukantaisinta laulua ja puhetta. Onkin luonnollista, että vibrato on alunperin siirtynyt jousisoittimiin laulussa käytetyn vibraton kautta: jousisoitinten vibratolla on siis yritetty jäljitellä lauluäänen vibratoa. Toisaalta, Leopold Mozart esittää Viulunsoiton perusteissaan vibraton koristeeksi, jossa jäljitellään kellon tai kielen äänessä lyönnin jälkeen kuultavaa aaltomaista huojuntaa (ondeggiamento).

Esittäjän tarve käyttää vibratoa voidaan selittää myös seuraavan psykologisen ilmiön avulla: havaitsijan huomio kiinnittyy enemmän ympäristössä tapahtuviin muutoksiin kuin muuttumattomiin tekijöihin. Kun ääni alkaa, se havaitaan aluksi voimakkaasti, mutta tietoisuus äänestä pienenee vähitellen. Erittäin pitkät äänet (kuten esim. koneiden jatkuvat äänet) saattavat kadota havaintokentästä kokonaan. Vibraton avulla esittäjä siis ikäänkuin hyödyntää kuuntelijan tietoisuutta ja pystyy säätelemään äänen havaittavuutta ja intensiteettiä koko sen keston ajan (Gerhard Mantel: Cello Technique).

 

Vibrato jousisoittimissa yleisesti

"Todellinen instrumentalisti kehittää oman luonteensa mukaisen vibraton" , toteaa sellisti Mstislav Rostropovitš (Samuel & Ada Applebaum: The Way They Play 2). Jousisoittajan kannalta vibrato onkin ehkä tärkein keinovara esittäjän persoonallisuuden ja henkilökohtaisen tulkinnan ilmaisemiseen.

Jousisoittimet soveltuvat vibraton käyttöön erinomaisesti: teknisessä mielessä sen toteuttaminen on mielekästä ja jousella värähtelemään saatetulla kielellä tehty vibrato on tehokas ja luonnollinen äänen värityskeino. On mahdollista, että jousisoitinten soitossa on käytetty vibratoa koko niiden olemassaolon ajan. Varmasti vibratoa jousisoittimissa on käytetty vuodesta 1542, jolloin Ganassi Regola rubertina:ssa suosittaa "sormien värinää" violonen soitossa.

Nykyään vibrato on niin luonnollinen osa jousisoitinten ääntä, että se lähes koetaan esteettisenä pakkona. Ilman vibratoa soittaminen (senza vibrato, non vibrato) voidaan jousisoittimilla nykyään luokitella erikoisefektiksi. Seashoren tutkimuksen mukaan esim. viulistit käyttävät vibratoa lähes jokaisella kestoltaan riittävän pitkällä painetulla äänellä. Myös äänen voimakkuuden vibrato on havaittavissa n. 75 % äänista (Robert W. Lundin: An Objective Psychology of Music).

 

Vibrato muissa soittimissa ja laulussa

Laulutaiteessa vibraton terminologia on vaihteleva: esim. flattement, flatté, balancement ja balancé ranskaksi sekä Tremolo, Trilletto, Bebung ja Schwebung saksaksi viittaavat vibratoon. Tämä monimuotoisuus johtuu ajatuksesta, että yleiskäsite 'vibrato' on ymmärretty yhdistelmäksi vaihtoehtoisia, "väriseviä" korukuvioita. Tosin 1900 -luvulla länsimaisessa laulutaiteessa vakiintunutta jatkuvaa vibratoa voidaan kutsua yksinkertaisesti vibratoksi. (The New Grove Dictionary of Opera, ed. Stanley Sadie). Laulajan vibrato on monimutkainen ja yksilöllinen, mutta toisaalta terveesti soivaan ääneen luonnollisesti kuuluva tekniikka käyttää äänen tuottamiseen osallistuvia kehon osia ja painetta vibraton tuottamiseen.

Puupuhaltimissa vibrato tuotetaan muuttamalla ilmavirran säännöllistä kulkua vatsan lihaksiston sekä kurkunpään avulla. Lehdykkäsoittimissa se voidaan tuottaa myös kohdistamalla yksiö- tai kaksiolehdyköihin nopeita huulten paineen vaihteluja. Ns. formanttivibrato toteutetaan muuttamalla sormitusta yhden sävelen aikana niin, että sointi muuttuu vuoroittain. Vaskipuhaltimissa vibrato tehdään muuttamalla suukappaleen painetta suuta vasten. Todettakoon kuitenkin, että soitinkohtaisesti puhaltimissa on suuria eroja vibraton käytön traditioissa ja toteuttamis-mahdollisuuksissa.

Perinteisistä kosketinsoittimista ainoa, jolla voidaan tuottaa vibratoa on klavikordi, jonka soivan äänen korkeutta voidaan muunnella painamalla kosketinta eri vahvuisesti (saks. Bebung). Kielisoittimilla vibrato tuotetaan kuten jousisoittimillakin.

 

Vibrato kuulijan kannalta

Esiintyvän taiteilijan ja opettajan on tärkeää ymmärtää miten kuulija aistii vibraton ja miten se vaikuttaa yleisöön.

Kuulija aistii vibraton laajuuden huomattavasti pienempänä kuin soittaja sen tuottaa. Esimerkiksi puolen sävelaskeleen laajuinen vibrato kuullaan vähemmän kuin 1/5 sävelaskeleen laajuisena. Edelleen mitä suuremmat sävelkorkeuden ja voimakkuuden vaihtelut ovat, sen enemmän niitä aliarvioidaan. Myös vibraton suuri nopeus ja äänen harmoninen rikkaus vaikuttavat vibraton laajuuden arviointiin pienentävästi (Carl E. Seashore: Psychology of Music). Merkittävä osa soittajan mielestä kauniista vibratosta onkin kuulijan kannalta vain pienehkö muutos sointivärissä. Soittajan tulee siis halutessaan tuottaa selkeä vibrato liioitella sitä ja oppia projisoimaan vibraton laajuus kuulijalle asti.

Vibraton kuulemisessa on yksilökohtaisia suuriakin eroja. Seashore esittää, että kahden normaaliyksilön välillä voi olla jopa 50-100 -kertainen ero vibraton kuulemisessa. Tähän vaikuttavat aivojen ja korvien rakenne, tieto vibratosta ja sen luonteesta, kuulijan asenne sekä vibraton mielekkyys. Näistä suurista yksilöllisistä eroista johtuen jokainen kuuntelija tekee omat johtopäätöksensä vibraton onnistuneesta käytöstä. Toisaalta näistä syistä johtuen esittäjän on vaikeata löytää yleispäteviä normeja siihen, mikä kulloisessakin esitystilanteessa on kuulijan kannalta hyvä tapa käyttää vibratoa.

Voiko vibrato välittää määrättyjä tunnetiloja? Voiko yksinomaan vibraton avulla ilmentää esimerkiksi tuskaa, iloa tai rauhallisuutta? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen Carl E. Seashore vastaa kieltävästi. Tutkimuksissaan hän totesi, että vibraton yleinen luonne pysyy lähes samana, vaikka sen avulla yritettäisiin tulkita hyvinkin erilaisia tunnetiloja. Vibrato siis ilmentää yleisesti tunnetta tai intensiteetin määrää, mutta ei voi yksinään määritellä tunnetilaa tarkemmin. On kuitenkin syytä todeta, että elävässä musiikissa vibrato tuskin koskaan esiintyy ainoana äänen luonnetta määrittävänä tekijänä.

Vibraton tekniikan fyysisyys saattaa aiheuttaa eroja esittäjän ja kuuntelijan käsitykselle vibraton intensiteetistä. Gerhard Mantel esittää kirjassaan Cello Technique seuraavan esimerkin tästä aiheesta:

Tuotetaan jousisoittimella kolme kestoltaan samanlaista ääntä, joissa ei oteta huomioon jousella tuotettua dynamiikkaa:

 Ääni aloitetaan hitaalla, laajalla vibratolla; vibraton nopeutta kasvatetaan.

 Ääni soitetaan koko ajan samalla vibraton nopeudella; vibraton laajuutta kasvatetaan .

 Ääni aloitetaan kapealla ja hitaalla vibratolla; vibraton nopeutta ja laajuutta kasvatetaan.

Näistä 3. :ssa äänessä kuuntelija aistii voimakkaimman intensiteetin kasvun, vaikka esittäjän tähän ääneen käyttämä kokonaisenergia on vaihtoehdoista pienin. Esittäjä saattaa siis kokea kolmannen vaihtoehdon omasta näkökulmastaan kuitenkin vähiten intensiiviseksi.

Epäsäännöllinen tai epäsymmetrinen vibrato saattaa vaikeuttaa muilta osiltaan musikaalisesti ja harkitusti muotoillun fraasin hahmottamista. Jos vibratossa esiintyy epäsäännöllisyyttä, kuuntelija ei hahmota fraasin sisäistä jatkuvuutta sekä äänten yhteenkuulumista, ja intensiteetin kasvua ei aistita esittäjän tarkoittamalla tavalla. Kuuntelija ei siis kuule ongelman syytä, eli vibraton epäsäännöllisyyttä, vaan tulkitsee jatkuvuuden häiriytymisen intensiteetin puutteeksi esittäjän puolelta. Tätä näkemystä Mantel perustelee aikaisemmin esitetyllä muuttuviin tekijöihin kiinnittyvän huomion periaatteella.

© Sampo Lassila 2000